Noh, nyt se on sitten loppu. Huomenna aamulla alkaa matka kohti kotia, Suomi kotia. Mun lähtöhän aikaistui melkein viikolla, koska tätä menoa koko Ranska on lakossa ens viikon loppuun menessä ja kukaan ei liiku mihinkään. Siitä johtuen palaan siis huomen illalla Suomen maaperälle. Kun tämä päätettiin niin eihän siitä mun itkusta meinannut tulla loppua, en mä ole vielä valmis lähtemään. Nyt täytyy kuitenkin olla ja voin varmasti sanoa että aion tänne palata. Mä en ole vielä valmis jättämään mun ja Ranskan välistä suhdetta, kuka tietää tuunko koskaan olemaankaan. Nyt en enää laske päiviä, mutta tunteja. Onhan sitä ihana päästä omaan sänkyyn ja kaikkien rakkaiden luokse, mutta on mulla täälläkin oma sänky ja rakkaita.
Vaihtovuosi on rankka ajanjakso, se on silti samalla aivan upea kokemus; opettavainen, kasvattava ja rohkaiseva. Kaikki mitä oon kokenut ja oppinut tän vuoden aikana tulee aina kulkemaan mun mukana. Ja oppimisella en tarkoita pelkästään sujuvaa ranskan kieltä, mutta itseni jonkintasoista löytämistä, omien arvojen selkiytymistä, avarakatseisuutta ja enemmän muiden huomioon ottamista sekä varmasti monen montaa muuta asiaa joita en itse huomaa. Olen luonut uskomattomia ystävyyssuhteita ympäri maailmaa niin kuin paljon muistojakin; niin hyviä kuin huonojakin. Kulttuurishokki ei varsinaisesti mulle koskaan iskenyt kauheen pahasti. Kotiuduin ja "ranskalaistuin" hyvin nopeasti ja se shokki iski ehkä enemmänkin nyt vasta keväällä, heh.
Perjantai iltana mun ihanat luokkalaiset oli järjestänyt mulle läksiäiset. Se oli valehtelematta ja yhtään liioittelematta mun vaihtovuoden parhain ilta. Me otettiin kuvia, syötiin, naurettiin, tanssittiin, itkettiin, istuttiin nuotiolla, kateltiin tähtiä, oteltiin selfieitä lehmien kanssa, juoruttiin ja vaikka mitä muuta. Ne oli leiponut mulle kakun ja kirjottanut laulun. Sain myös ihanat läksiäislahjat (etten unohtaisi heitä) ja lopulta jäätiin kaikki 20 sinne yöksi vaikka aluksi se ei edes ollut tarkoitus. Ton illan ei ollut tarkoitus olla viimeinen kerta kun nähtiin, mutta perjantai iltapäivänä selvisi että se olikin. Se tarkoittaa sitä että olen hyvästellyt nyt vaan puolet mun luokasta ja en yhtään opettajaa. Se harmittaa kieltämättä todella paljon, mutta aina ei voi voittaa. Lauantai aamuna oli niin itkun täyteiset hyvästit, että en muista millon oon niin paljon itkenyt. Mulla on ihan paras ranskalainen kaveriporukka.
Ostin joskus tammikuussa oikein ison Ranskan lipun ja siihen on nyt kirjoittanut joko nimensä tai pienen tekstin tai molemmat jokainen mulle tärkeä ja ihana ihminen joita ilman tää vuosi ei olis koskaan ollut yhtään sellainen kun se oli nyt. Keskelle on myös piirretty iso kartta johon oon merkannut jokaisen paikan missä kävin tän vuoden aikana. Kun lauantaina läksiäisistä kotiutuessani luin perjantai iltana lippuun ilmestyneet tekstit purskahdin uuteen itkukohtaukseen. Ei mun tarvitse huolestua, kyllä ne mut muistaa, oonhan mä aina niiden "la petite finlandaise".
Nyt kun oon täällä melkein vuoden viettänyt, tällainen kiireellä lähteminen kieltämättä harmittaa. En olis ihan vielä valmis, mutta mun täytyy nyt vaan olla. Matkalaukut on melkein pakattu, punnita en oo vielä uskaltanut, mutta kyllä ne nyt aikalailla rajoissa pysyy varmasti. Viimeset kaks päivää oon koko ajan miettinyt että nyt teen vikaa kertaa tätä jotain asiaa. Olin vikan kerran Nantesissa, näin vikaa kertaa kavereita, otin bussin vikaa kertaa, söin vikaa kertaa lounasta hostien kanssa, kirjoitan viimeisen postauksen täältä käsin ja niin edelleen.Tuntuu ihan epärealistiselta. Niin kuin se kuuluisa kysymys menee että "Kumman luulet olevan vaikeampaa, jättää koko elämäsi rakentaman elämän 10 kuukaudeksi vai 10 kuukaudessa rakennetun elämän ikuisuudeksi?", niin kyllä se vain tuo jälkimmäinen vaihtoehto on vaikeampaa, vaikka en olisi ikinä uskonut. Ihan kauhea tulee ikävä mun vaihtovuotta ja varsinkin kaikkia ihmisiä.
Huomenna aamulla alkaa matka kohti Helsinkiä ja suomikotia. Vaihtarina oleminen ei tarkoita mulle vaan tätä vuotta, tuun aina olemaan vaihtari. En vain 2015-2015 vaan tulevaisuudessakin. Kukaan muu kun vaihtarit eivät voi ymmärtää toisten vaihtarien tunteita. Niin se vaan on. Koti on siellä missä sydän on, niinhän sitä sanotaan, mutta nyt mun sydän on ympäri maailmaa.
Kiitos Ranska. Kiitos Explorius ja Jev. Kiitos Lycee La Colinière. Kiitos host-perhe. Kiitos kaikki muut vaihtarit. Kiitos mun ranskalaisille kavereille, että ottivat mut siipiensä suojaan ja teki mun jokaisesta koulupäivästä hauskan ja vuodesta unhotumattoman. Kiitos äiti ja isi jotka mahdollistivat mulle tän kokemuksen. Kiitos ihan kaikki jotka on olleet osa mun vuotta. Teidän ansiosta mulla on ollut suurimman osaa aikaa hyvä olla ja rohkeutta viettää vuosi täällä. Merci à tous.
Näihin kuviin ja tunnelmiin lopettelen mun vaihtovuoden Ranskassa, vaikka se niin uskomattomalta tuntuukin enkä usko sitä varmaan ennen kun olen viettänyt muutaman viikon Suomessa.
Huomenna nähdään Suomi!!
Maria
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti